bgton / istock

Nollasopimuslaki ja aktiivimalli ovat uutta työelämää – ja osa pitkää talouslinjaa

12.2.2018 16.28

Jenni Leukumaavaara

Lisää työtä heikommilla työehdoilla ja kapeammalla sosiaaliturvalla. Tämä on nykyisen hallituksen suunta. Se on ollut myös aiempien hallitusten kulkema polku.

Tähän liittyy myös eduskunnan käsittelemä lainsäädäntö nollatuntisopimuksista, virallisemmin vaihtelevan työajan sopimuksista. Aktiivimalli taas palaa eduskuntaan yli 140 000 allekirjoitusta keränneen kansalaisaloitteen myötä.

Aitoa tarvettakin uudistuksille on. Suomalainen työelämä on muuttunut lakeja nopeammin. Esimerkiksi työelämän arkea olevia nollasopimuksia ei ole huomioitu lainsäädännössä.

Aktiivimalli ja nollatuntisopimukset ovat osa työllisyyspolitiikan muutosta. Työn tarjonnan lisäämiseen tähdätään työehtoja ja sosiaaliturvaa heikentämällä.

Nollatuntisopimus tarkoittaa järjestelmää, jossa viikottainen työaika vaihtelee nollasta esimerkiksi neljäänkymmeneen tuntiin. Töitä on työnantajan tarpeen mukaan. 

Nollatuntisopimukset ovat osa hallituksen kymppilistaa, jolla se pyrkii nostamaan työllisyysasteen 72 prosenttiin.

Nollatyösopimuslaisten heimo syntyi 1990-luvun lopulla, ja vuoden 2014 tietojen mukaan heitä on Tilastokeskuksen ja työ- ja elinkeinoministeriön mukaan noin 83 000.

Suomen lainsäädäntö ei tunne nollatyösopimusta. Osassa työehtosopimuksista on tosin jo määräyksiä, joilla rajoitetaan nollasopimusmallin käyttöä.

Silti työntekijä on pitkälti työnantajan armoilla. Esimerkiksi työterveyshuolto riippuu kustakin työnantajasta.

Nollasopimuslaista saattaa sitoa myös lojaliteetti- ja salassapitovelvollisuus. Ihminen voi siis päätyä tilanteeseen, jossa työnantaja ei tarjoakaan tarpeeksi työtunteja toimeentulon takaamiseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi tehdä töitä kilpaileville työnantajille.

Työntekijä ei välttämättä ole oikeutettu työttömyysturvaan, koska hänellä on työsopimus.

Nollatyösopimukset ovat ongelmallisia myös sukupuolten tasa-arvon kannalta, sillä ne painottuvat naisvaltaisille aloille.

Nyt työmuoto kirjataan myös lakiin. Tarkoituksena on hallituksen mukaan parantaa nollatuntilaisten asemaa työmarkkinoilla ja sosiaaliturvan piirissä.

Nollatuntidebatista kirjoittanut Helsingin yliopiston dosentti Ville Jalovaara huomauttaa viime vuonna julkaistussa Työaikakirjassa, että tietyllä tavalla nollasopimukset ovat paluuta itsenäisyytemme varhaisille vuosikymmenille tunnusomaiseen kulttuuriin.

Nykyisissä pätkätyömarkinnoissa on samoja piirteitä kuin sekatyömiesten kierrellessä tehtaiden portteja ja metsätyömaita etsien muutamien päivien tai viikkojen työkeikkoja.

1950-luvun alussa suurin osa suomalaisista sai vielä elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana Suomi muuttui kulutusyhteiskunnaksi ja varsinkin pohjoisen maaseutu tyhjeni etelään ja Ruotsin teollisuuskaupunkeihin. 1970- ja 80-luvuilla julkisen sektorin työpaikat lisääntyivät ja lisäsivät myös sukupuolten välistä tasa-arvoa.

1990-luvun laman jälkeen työmarkkinat eivät enää palautuneet lamaa edeltäviin erinomaisiin työllisyysasteisiin. Laman jälkeen työmuodot myös alkoivat sirpaloitua. 1990-luvun lopulla alkoi puhe nollatuntisopimuslaisista.

Nollatuntisopimuksissa toistuu ainakin osin sama kaava kuin parjatussa aktiivimallissa.

Ensinnäkin, molempien lainvalmistelu oli riitaista. SAK:n erikoistutkija Tapio Bergholm sanoo Vihreälle Langalle, että heille jo vaihtelevan työajan lakiehdotuksen viime kesän valmistelutyö tuotti pettymyksen. Bergholmin mukaan neuvotteluyrityksiä torpattiin, ja lakiehdotuksessa näkyy SAK:n mukaan vahvasti elinkeinoelämän kädenjälki.

Hallituksella on todennäköisesti vilpitön halu parantaa nollatyösopimuslaisten asemaa, minkä myönsi eduskunnan täysistuntosalin vasen laitakin.

Parannuksia onkin tulossa: työvuorolistat on hoidettava työntekijöille nykyistä aiemmin, lisätunneista saa kieltäytyä joutumatta pelkäämään irtisanomista, ja työntekijä on oikeutettu työttömyysturvaan ja sosiaaliturvaan, jos työtunteja on ollut alle 18 viikossa.

”Luultavasti isoin parannus on, että työntekijä saa oikeuden irtisanoutua huonosta sopimuksesta”, vihreiden kansanedustaja Heli Järvinen sanoo.

Työnantaja ei saisi yksipuolisesti muuttaa vähimmäistuntimäärää pienemmäksi kuin työvoiman tarve edellyttää, ja tilannetta tarkasteltaisiin puolen vuoden välein.

Ongelmiakin on odotettavissa.

Työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtajana toimivan Järvisen mukaan tähän asti nollatuntisopimukset ovat olleet ”ikään kuin työmarkkinoiden puolilaiton sivumuoto”, mutta nyt ne ollaan laillistamassa lakiin.

”Kysymykseni on, että onko näistä tulossa työelämän uusi musta eli uusi vakio.”

Toinen iso ongelma Järvisen mukaan on puutteellinen määrittely. Uudessa lainsäädännössä ehdotetaan, ettei nollasopimuksisa saisi käyttää ellei työvoiman vaihtelun tarve ole aidosti vaihteleva. Laissa ei kuitenkaan sanota mitään määreitä sille, miten työvoiman tarve on aidosti vaihteleva.

”Kun meillä on esimerkiksi yritys, jossa on 300 työntekijää henkilökohtaisina avustajina, ja kaikki vaihtelevalla työajalla. Työnantajahan voi sanoa, että vaihtelevaa on vastedeskin.”

Valiokuntatyöskentelyssä on Järvisen mukaan määriteltävä vaihtelevuus paremmin.

”Vaikka tavoite oli, että tämä siirtäisi osa-aikaisia sopimuksia kiinteän työajan piiriin, uhkakuva on, että lainsäädäntö tekeekin nollasopimuksista työmarkkinoiden uuden normaalilinjan.”

Eduskunnassa keskiviikkona käydyssä keskustelussa esimerkiksi Anna Kontula (vas) ja Merja Mäkisalo-Ropponen (sdp) huomauttivat, että liika aktiivisuus ja puolien pitäminen voi johtaa työtuntien loppumiseen. Työntekijälle voi siis olla riski pitää puoliaan jo valmiiksi epävarmassa tilanteessa.

”Niin kauan kuin ideologia ja ajatus on, että köyhät ovat erityiskontrollin tarpeessa, niin kauan emme pysty purkamaan loukkoja tulorekisterin tai muunkaan avulla”, 

Kontula huomautti nollatuntidebatissa viime viikolla.   


Keskustelu siirtyy täysistunnosta työelämä- ja tasa-arvovaliokuntaan, jonka varapuheenjohtaja Järvinen on. Valiokunta tekee laista mietinnön, joka palaa täysistunnon äänestettäväksi. Lain on määrä astua voimaan kesäkuussa.

Nollatuntisopimuksista keskusteltiin nykyistä kiivaammin kolmisen vuotta sitten, kun ne nousivat tärkeäksi eduskuntavaaliteemaksi keväällä 2015.

SAK:lainen Metalliliiton nuorisotoimikunta aloitti tammikuussa 2015 nimien keräämisen kansalaisaloitteeseen, jonka tavoite oli kieltää nollatuntisopimuslaki. Aloitteessa vaadittiin, että vuokra- ja osa-aikatyöhön säädetään 18 tunnin viikottainen vähimmäistyöaika - poikkeuksensa työskentely opiskelujen tai lastenhoidon lomassa.  

Kansalaisaloite keräsi heinäkuun puoliväliin mennessä lähes 62 000 allekirjoitusta ja eteni eduskuntaan. Viileä kesä konkretisoi nollasopimuslaisten tilannetta, koska moni kioskeissa ja ravintoloissa työskennellyt jäi työn vähyyden vuoksi ilman työtunteja.

Keväällä 2015 tehdyssä puoluekyselyssä nollasopimusten täyskieltoa kannattivat sdp ja vasemmisto. Kieltoa vastustivat perussuomalaiset, kokoomus, rkp ja kristillisdemokraatit. Keskustalla ja vihreillä ei ollut selkeää kantaa.

Eduskunta torppasi vuoden 2015 kansalaisaloitteen äänin 114–42 viime maaliskuussa, mutta päätti jatkaa asian käsittelyä.

Viime viikolla käydyssä eduskuntadebatissa harva vaati täyskieltoa, mutta jakolinjat olivat selkeät. Vasen laita ja vihreät peräsivät tarkempia määritelmiä työntekijän turvaksi, hallituspuolueet ylistivät lakiehdotusta. Keskusta tuntui löytäneen paikkansa nollasopimusten kannattajana.

Työelämän pirstoutumispuheista huolimatta kuukausipalkkalaisten osuus koko väestöstä on kasvanut, tunti- ja päiväpalkkalaisten osuus taas vähentynyt.

Tätä myös käytetään argumenttina pohdittaessa nollatuntisopimuslaisia, keikkatyöläisiä ja tarvittaessa töihin tulevia. Monelle nollasopimuslaisuus on vain välivaihe esimerkiksi opintoja tehdessä. Yllättävän moni on kuitenkkin jumissa epävarmassa tilanteessa.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen raportin mukaan suurin osa nollatuntilaisista oli vastentahtoisesti tilanteessa, ja suurin osa toivoi enemmän työtunteja kuin oli saanut.

”Käsitys siitä, että koko työelämä olisi täysin pirstoutunut, ja että muutosagentit notkuvat tuolla etsimässä alustataloudessa yksittäisiä keikkoja, ei vastaa todellisuutta. Työsuhteiden tindereissä ei kuitenkaan ole kovin paljon väkeä”, erikoistutkija Bergholm sanoo.

”Tässä suhteessa nollatuntisopimukset ovat palaamista vanhaan huonoon aikaan”, Bergholm sanoo.

Hallituksen päätöksissä on hallituskaudet ylittävää johdonmukaisuutta, sanoo Helsingin yliopiston yliopistonlehtori, sosiaalipolitiikan dosentti Johannes Kananen.

Hänen tutkimustensa mukaan iso kuva aktiivimallien ja nollatuntisopimusten takana liittyy työllisyyspolitiikan muutokseen: pyrkimyksenä on työn tarjonnan lisääminen eli työntekijöiden ja työnhakijoiden määrän kasvattaminen. Siihen tähdätään työehtoja ja sosiaaliturvaa heikentämällä.

Työehdot muuttuvat työntekijän kannalta heikommaksi ja työnantajan kannalta paremmiksi.

”Ei ole mitään merkkejä siitä, että uusliberalismi tulisi heikkenemään työllisyyspolitiikassa. Päinvastoin, koko kymppilista kertoo että nykyinen hallitus lisää vain kierroksia”, Kananen sanoo.

1990-luvun alusta asti Suomessa on vallinnut uusliberalistinen työllisyyspolitiikka, hallituksesta riippumatta. Sitä ei ehkä ole ääneen sanottu, mutta kuitenkin toteutettu, Kananen arvioi.

”Oli hallituksessa sitten kokoomus tai vasemmisto, usein hallitukset jatkavat samaa linjaa, osittain siksi että valtiovarainministeriö on niin vahva tekijä.”

Kun valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki lyö paperit pöytään, yleensä totellaan.

”Siinä on se ongelma, että esimerkiksi Hetemäkeä ei voi äänestää tehtäväänsä tai sieltä pois. On ongelmallista, jos poliitikot menevät virkamiesten taakse piiloon”, Kananen sanoo.

työttömyysturva  nollatuntisopimus  eduskunta  osa-aikatyö  työelämä  työllisyys 

Tweet